Tai noh, voi se tulla.
On aamu. Herätyskello soi, eli meidän yksivuotias.Ei tarvitse edes omaa herätyskelloa. Ihanaako? Noh se on niin suhteellista. Kaksi isompaa pomppaa jalkojen päälle. ´Mikä ihana herätys.`
Vaipan vaihdot ja lapsille päivävaatteet päälle. Joko mukavasti tai sitten ei niin mukavasti , jos se pukeminen ei lapsista olekaan niin mukavaa. Leivät nenän eteen. Joku lapsista syö yhden joku viisi. Joku silppuaa sen hiirenkokosiin palasiin ja joku toinen laittaa vaan puoliksi. Joku haluaa voita ja levittää sitä myös pöydälle, käsiin ja nuolee purkista suoraan ( HYI), kun taas toinen syö ilman voita ja ilman mutinoita( ja se joku on meidän 1v taaapero).
kun lapset ovat syöneet, yritän itse laittaa päälle. Taapero kiljuu jaloissa ja roikkuu jaloissa kiinni kun yritän pukea. Lasken hänet oven ulkopuolelle, huuto kovenee. Otan hänet takasin huoneeseen ja päätän olla laittamatta housuja kun ei se onnistu ilman huutoja. Vauvan huuto menee sisälle aivoihin kuin tulivuori joka kohta purkautuu. Jonkun aikaa sitä kestää ja jaksaa, mutta jossain vaiheessa ei enää jaksakaan ja saattaa purkautua sitten tiuskimmalla tai sanomalla Mikää ei onnistu, toi vauva vaan huutaa , en jaksa enää. Tai masennus iskee tai sit huudan.
Sitten onkin aika lähteä päiväkotiin. Nämä pakkasaamut onkin mukavia, kun saa miettiä missä vaiheessa kenenkin pukee , ettei joku kuole kuumuuteen. Pahimmassa tapauksessa olen joutunut juoksemaan yömekossa ulkona , yhden perässä joka vaa aukas oven ja lähti juoksemaan. Huudan perään, että pysähdy ja ei muuten varmasti pysähdy silti. Ja jos tässä vaiheessa miettii, että apua nii saattaa toinen lähteä ovesta ihan toiseen suuntaa. Ja sama rumba alusta, ja ei välttämättä naurata, saattaa itseasiassa itkettää ja kiukuttaa ja jopa raivostuttaa.
Sitten päästään vihdoin ja viimein ehkä mahdollisesti kaikki autoon vöissä. Yhden lapsen komminikaatiovälineet, kaikkien varavaatteet ja reput. Ja sit alkaa se jonninjoutava jankutus et mikä puuttuu. Joskus ymmärtää mikä puuttuu mutta välillä ei ole minkään valtakunnan ymmärrystä, että mikähän lelu tai tavara tai vaate tai , että kenen aivot sinne kotiin on sattumoisin jäänyt. Useimmiten epäilen et just ne MUN aivot sieltä keittiönpöydältä löytyy.
Sitten kun on saatu kimpsut ja kampsut autoon vihdoin. Alkaa mun aivot sekoilemaan.
ollaan myöhässä, ollaan myöhässä,ei ehditä, apua, apua, apua, apua.`
Mutta rehellisesti sanottuna, lapset on aina saaneet aamupalaa päiväkodissa, eikä olla oltu myöhässä muistaakseni kun max 10 minuuttia joskus.
Sitten lapset ovat hengissä jääneet syömään aamupalaa. Istutaan autoon ja mun pää alkaa taas temppuilemaan :
pitäiskö nuo lapset vaan ottaa kotiin? Lasten paras paikka on kuitenkin kotona. Mä oon sekasin ku seinäkello jo aamulla , nii mitenhän selviäisin kokonaisen päivän. Miten muut voi olla lasten kaa nii paljon? Miks mä en jaksa? Miksi mä en pysty? Mikä mua vaivaa? Onko mun pakko jaksaa?
Sitten pääsen kotiin ja alkaa pakkoajattelu. En voi tehdä muuta kun siivota. Laitan tiskejä, laitan pyykkiä,, pyyhin pölyjä, järjestelen kaappeja. Sitten kun olen nämä perus siivoukset tehty, aloitan alusta tai sitten rupeen pesemään peilejä tai pyyhkimään listan päällisiä. Ajatukseni on tällaiset :
Olen laiska , jos en tee koko ajan jotain. On väärin, että yksivuotias on hoidossa. Mun pitäis olla kotiäiti. Eikä olla kotona ilman lapsia. Oonko mä tulossa hulluksi? Mikä mua vaivaa? Mä en saa istua sohvalla, mä en saa nukkua
Sitten kun oon koko päivän siivonnu, saatan jossain vaiheessa tajuta et en oo käyny vessassa koko päivänä, enkä syönytkään välttämättä. Kai pitäis suuhun mättää jotain , etten olis ku takamukseen ammuttu karhu, kun lapset tulee päiväkodista. Vaikkakin yleensä olen siitä huolimatta myös kiree , kun viulun kieli. Ja sehän johtuu vaan siitä, että tarkoitus oli se, että meidän 11kk ikäinen vauva meni hoitoon syyskuussa, että voisin levätä ja ladata akkuja. Noh olenko levännyt? En. Olen siivonnut. Toki on muutamia päiviä milloin olen ollut jonkun luona kylässä , kerran nukuin, kun olin nukkunut vaan 2 tuntia yöllä. Useasti olen ärtynyt ja kireä, koska olen väsyneempi siivoamisen jälkeen, kuin esimerkiksi siitä, että olisin ollut lasten kanssa yhden päivän.
Sitten lähdetään hakemaan lapsia. Ikävä harvoin on ollut päivän aikana, enemmänkin on olo, että olisipa ne olleet pidempään siellä. Kuormitus on vaiva, joka ei lähde pois jos nukkuu päivällä kaksi tuntia, tai edes vaikka nukkuisi yhden päivän. Se on yleensä todella pitkältä ajalta jäänyt olotila. Joku saattaa ajatella, että en tykkää meidän lapsista, en välitä heistä yhtään, ja että ehkä musta ei ole äidiksi. Tosin kenestä, sitten on äidiksi? Äidiksi opitaan, ei sitä voi tietää millainen äiti on lapselleen, kun tulee äidiksi. Sitä voi haaveilla monenlaisista jutuista ja käykin niin, että ne ei toteudu. Niinkuin mulle kävi
Halusin olla kotiäiti. Olisin halunnut, että meillä olisi kotikoulua. Mutta mun mielenterveys ei kestänytkään sitä. Pitää välillä tehdä päätöksiä, mitkä auttaa omaa perhettä.
Kun on saatu kaikki lapset autoon, alkaa monesti rankutus, kiukuttelu, jankutus, kitinää, ulina ja huuto. Oon istunut viisi minuuttia autossa ja saatan olla siinä vaiheessa jo loppu. Ja olisin jo aivan valmis lähtee kuukaudeksi mökille, tai kaappiin missä voisin olla vaan hiljaisuudessa. En ihmettele , jos jotkut tulee hulluksi kotiäitinä. Kun itsestäni tuntuu , että tulen hulluksi vaikka en ole kotiäiti.
Mutta kun saavutaan päiväkodista kotiin, alkaa samat rankutukset. Kellä jano, kuka lentää kumoon, kellä nälkä, kuka haluaa syliin jne.
Usein esimerkiksi pohdin, että miten jotkut voivat mennä esimerkiksi toisten luokse kylään ilman stressiä, ahdistusta tai että se ei olisi kiusallista? En tajua. Mun pää on yksi pyörremyrsky, jos ollaan lähdössä jonnekin.
Oikeestikko joku nauttii elämästä pienten lasten kanssa? Mulla on harvoin tälläistä tunnetta , valitettavasti. Silloin kun on hyviä ystäviä kylässä tai JOS lapset ovat mukavasti eikä vaadi hirvesti jatkuvaa huomiota voi arki olla mukavaakin. Olen ollut hyvin kuormittunut lähikuukausina. Itkua, huutoa, vihaa ja raivoa on ollu mun pääni sisällä.
Mietin usein että miten jotkut nauttivat lasten kanssa olemisesta tai ylipäätänsä leikkimisestä. Musta tuntuu että vaikka lapset leikkii kivasti ja nätisti ja ovat iloisia saatan kuormittua hyvin , hyvin paljon. Välttämättä ei ole merkitystä onko se leikkiminen kovaäänistä vai ei.
Minua hieman jopa pelottaa tämä kirjoitus. En muista että olisin ikinä näin avoimesti kirjoittanut elämästä tai siis meidän arjesta. Mutta toivon että tähän voisi joku samaistua tai voisi ymmärtää minua enemmän.
Myös uskovat voivat sairastua. Myös uskovat voivat kamppailla ajatusten tai asioiden kanssa. Vain Jumala voi meitä auttaa, jos se on hänen tahtonsa.
Jeesus on Herramme. Jeesus on Jumala.
”Jos sinä siis tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, niin sinä pelastut,”
Kirje roomalaisille 10:9
”Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi, älä nojaudu omaan ymmärrykseesi.”
Sananlaskut 3:5