Elämää nepsypiirteiden kanssa

Osa näistä asioista voi olla sellaisia, mitkä kuulostaa hyvin oudoilta. Ja lukijalle saattaa jopa tulla olo että ´ onko toi hullu?´

Te ketkä ette ole lukeneet edellistä kirjoitustani, suosittelen sitä NYT. Sieltä pääsee vähän kiinni meidän arkeen.

Lähtemiset tai menemiset

Lähtövaikeudet. Kun katson kelloa alkaa sydän jyskyttää. Kääk, Kohta pitäisi kyetä lähtemään ovesta ulos. Jos naapureita tulee vastaan mitä ihmettä pitää sanoa? Hei? Moi? Terve? Huomenta? Vai moikkauksen vaan kädellä? Jos sanon terve, kuulostaako se tätimäiseltä? Vai luikinko karkuun sanoen että HIRVEE KIIRE?

Varmasti asiaan usein vaikuttaa se, että minne on menossa ja kenen kanssa. Jos on aamulla on vaikka joku palaveri tai neuvola , jota jännittää ihan hirveästi, niin kuormittuu myös helpommin ja lähdöt on HYVIN stressaavia. Niissä hetkissä tuntuu Just siltä, ettei vaan kertakaikkiaan kykene mihinkään. Saatan jumittua puhelimelle tai vessaan tuijottamaan seinää. Ja tää ei siis oo vitsi. Vaan ihan totisinta totta.

Ja sit kun mä saavun vaikka sinne neuvolaan alkaa ahdistus. – Miten teillä menee? ´Mitenhän kauan täs on nyt aikaa. Mitkä kaikki jutut sanon. Missä järjestyksessä. Riisunko mä takin vai en ? Laitanko lapsen lattialle vai pidänkö sylissä? Mitähä se ajattelee jos annan lapsen kävellä ympäriinsä? Tervehdinkö mä jo? vaikutankoha mä tylyltä? Millaisen vaikutelman annan itsestäni äitinä ? ´ Ja monesti tilanne menee siten , että perus asiat käydään läpi kun en saa puoliakaan sanottua, kun jään miettimään liikaa että MITÄ JOS hän ajattelee näin tai näin.

Syöminen

Tämä on yksi niistä valtavan isoista haasteita joka vaikeuttaa elämää AINA jos olen jonkun kanssa menossa syömään tai menen vaikka kylään. Ja tämä on myös yksi isoin haaste siinä mielessä, että ne ihmiset joilla ei ole kokemusta , eivät vaan voi ymmärtää tätä.

Auta armias kun se hetki tulee , kun pitää istua ruokapöytään. Se ahdistuksen määrä on VALTAVA. Jos kyseessä on isompi porukka, yleensä jään ihan kokonaan ruokailuista pois tai lähden esimerkiksi ulos, että voin vaan livahtaa paikalta. Mutta jos olen yksin, ilman perhettäni tai ketään ystävää joka tietää ongelmastani, saatan kiusallisesti istua pöydän ääressä ja juoda vaikka vaan teetä tai vettä lasista, jos olen saanut itseni kasattua. Jos en , saatan istua hiljaa yksin jossain sohvalla piiloutuen puhelimen taakse. En tiedä mitään ahdistavampaa kysymystä kuin – Tuletko syömään? Tai – Syötkö jotain?

Jos joku ihana ystävä tai aviomies antaa mulle syömistä alkaa se mun päänsisäinen ahdistus. ´Milloin voi aloittaa syömään? Otanko ensin käteen haarukan vai veitsen? Milloin voi nousta pöydästä? Jos sanon kiitos, kuulostanko varmasti aidolta? Enhän vaikuttanut tylyltä? Onhan se ruokailu varmasti ohi, ettei tarvitse kohta taas tulla ruokapöytään?

Nää ruokailutilanteet pelastaa esimerkiksi taaperon uniaika tai vaipanvaihtoa tilanteet lapsilla. Tai se että lapset tarvitsee niin paljon huomiota, että en vaan ´ehdi ´ syödä tai juoda.

Julkiset paikat & kuormitus

Ihmispaljoudesta ja hälinästä kuormitun todella paljon. Aina jos olen kotona ja on lapset kotona tai olen seurakunnallla tai esimerkiksi kaupassa on korvatulpat EHDOTTOMAT. Jos kysyy mun mieheltä, että millainen mä olen vaikka kaupassa jos mulla EI OLE korvatulppia niin hänen vastaus on – kireä kun viulun kieli, ärsyyntynyt, tuohtunut, ei pysty keskittymään mihinkään, ei pysty hoitamaan välttämättä kauppa ostoksia loppuun, halu lähteä pois.
Ja esimerkiksi jos olen miehen kanssa kahdestaan kahvilla ja on joku aikataulu, jo viiden minuutin päästä olen valmis lähtemään pois. En pysty yhtään keskittymään siihen kahvitteluun rauhassa, kun kyttään kelloa koko ajan , josta päästän seuraavaan aiheeseen:

Aikataulut

Jos on vaikka on varattu aika jonnekin tiettyyn paikkaan , olisin siellä ovella tuntia tai jopa puoltatoistatuntia etuajassa. Mun on vaikea tajuta kauan menee vaikka kävelyssä tai bussilla. Ajan hallinta on aivan hukassa. Myöhästyminen on mun aivoille katastrofi. En pysty hyväksymään itselleni sitä, että olen myöhässä tai tulen myöhästymään. Saatan jopa perua tapaamisen sen takia, että tulen myöhästymään.

Ehtoollinen

Eteen meneminen on TODELLA vaikeaa. Jännittää ja ahdistaa. Kädet tärisee joskus niin paljon, että ihan pelottaa, että jos ehtoollispikari tippuu. Se olis niin noloa, että en pystyisi varmaan enään ikinä menemään sinne seurakunnan eteen. Mun pään sisällä on just ajatuksia että ` Miten mä tän otan? Silmät kiinni vai silmät auki? Pitääkö sanoa kiitos, kun ottaa viinin ja leivän vai pitääkö vaan olla hiljaa? Kauan siinä edessä pitää olla? Tai että miten tästä lähdetään pois ja minne suuntaan?

Kuormitus ja lapset

Tämä saattaa joillekkin tulla yllätyksenä, että kuormitun lasten kanssa olemisesta, vaikka he leikkisivät nätisti ja suht hiljaakin. Usein sellainen että joutuu vastaamaan usein tai jatkuvasti lasten tarpeisiin on kaikista kuormittavampaa. Jatkuvasti tietynlaisia ärsykkeitä. Meidän lapsista ääntä lähtee koko heidän hereillä olo ajan. Se tuo lisää kuormitusta. Meidän vuoden ikäinen taapero itkee valtavasti ja on mun perään ollut koko pienen elämänsä ajan. Se on KAIKISTA kuormittavinta. Kun ei saa helpotettua toisen itkemistä oikeen millään. Saatan käydä vessassa 2 kertaa päivässä, kun en pysty jättämään toista itkemään mun jalkoihin tai oven taakse, koska saatan räjähtää tai pimahtaa siitä itkusta. Ja nämä on siis viikonlopuista tai päivistä kun hän on ollut kotona. Nyt ensi viikosta lähtien Maria on hoidossa 4x viikossa. Aikamoinen kriisi itselle.

Sosiaaliset tilanteet

Sitten tämä nepsyjen ehkä yleisin haaste. Olla ihmisten kanssa. Tai kommunikoida heidän kanssaan. Jos on ennen jutellu paljonkin, keskustelu on tosi luontevaa. Mutta sitten jos on vähemmän jutellu, on kiusallista keksiä juteltavaa ja saattaa tulla HYVIN noloja tilanteita. Saatan epähuomiossa sanoa lähtiessäni vaikka keskellä päivää seurakunnalla että hyvää yötä. Se HÄPEÄN määrä oikeesti. Yritäppä siinä selittää, että mikä juttu. Kerran tervehdin kaupassa jotain puolituttua , että Terse tai iltaa` Ja kyllä, keskellä päivää. Oisin voinu vajota maan rakoon.

Keskusteluja on vaikea aloittaa ja on vaikea olla oma itsensä. Saatan joskus heittää tosi tyhmää läppää ja vain nolata itseni täysin. Ja ensivaikutelmanhan antaa vain kerran. Se oli sit siinä.

Isoin ongelma näissä kaikissa haasteissa on se, että ne ei näy yleensä ihmisille kovin hyvin tai ei laisinkaan. Joten ei välttämättä monikaan tiedä mitä se saattaa olla pään sisällä.

Unohtelu

Mulla on myös tosi usein tavarat hukassa. Puhelinta saatan etsiä yli 10 kertaa päivässä, kun en vaan muista minne olen sen laittanut. Vaikka siitä ei olisi kun 2 minuuttia. Se myös lisää ärsyyntymistä, kun ei löydä tavaroita. Ja monesti ne tavarat ovat hukassa juuri kun on lähdössä, siitäkös se riemu repeää. Pahinta on se että kadota korvatulpat usean kerran viikossa ja jos ne jää kotiin, nii siitä ei hyvä heilu. Soppa on valmis. Ja illalla kilahtelen ja pimahtelen sitten.

Muita juttuja ja huomiotavaa

• Pakko siivoan. Pahimmassa tapauksessa ne päivät kun lapset ovat päiväkodissa 8-16
• on päiviä jolloin olen hyvin aktiivinen : lenkkeilen, teen käsitöitä. Mutta toisinaan en saa aikaiseksi mitään. Tärkeätkin jutut jää hoitamatta.
• tehtävä käsillä vähän koko ajan jtn tai ajatukset harhailee epäolennaisiin juttuihin. Joskus ajatukset ovat niin syvällä et mihin saa kontaktia vaan koskettamalla.
  
• Rutiinit ovat tosi tärkeitä, jos tulee muutoksia arkeen ne saattavat olla tosi vaikeita sisäistää ja saattaa mennä toiminta kyky tai se lamaantuu
• imen herkästi muiden tunteita itseeni. Niin ilot kuin surutkin. Vahva empatiakyky
• Soittaminen virallisiin paikkoihin on KAUHEAA. Kovasti sitä harjoittelen.
• on vaikeaa esim kotitöissä keskittyä vaan yhteen asiaan. Saatan tehdä kymmentä eri juttua samaan aikaan, saamatta yhtäkään asiaa loppuun asti valmiiksi.
• jos mulla on joku mielenkiinnon kohde , saatan uppoutua siihen niin syvästi, että en vaan muista käydä vessassa enkä esimerkiksi syödä